Erään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva, niin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään seisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen selitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin totisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä kasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan silmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät ja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu, ikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat. Huomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä omituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar. Vaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja ehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten ameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on yllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran aukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat pitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät punaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse, ja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista jaloista turkiksista tehty myssy.
Jos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren kuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on meille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.
Kristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli 1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen seuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin "holhoojahallituksen" turvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä. Kasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli vielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin erityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle hengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa tahi sydäntä liikuttaa.
Hallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului tieteelle.
Hän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat henkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta Euroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa kutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi kätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle "Suurelle vaaliruhtinaalle'"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin tuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti juhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin, ja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin velvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän toistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla pakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.
Kuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon ei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin käy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole jättänyt koskettamatta.
* * * * *
Eräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen murhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.
Edellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka "Stortorgetin" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven luo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan muurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja vahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa mustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut kadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä kolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle päin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita aatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat auttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi tahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman vimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon, sitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat vaivoin esille puserretut sanat: "Elkää häntä uskoko — hän on minut houkutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen salaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi…" Lopuksi kuultiin ainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää retkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.
Muutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit olivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. "Herra Galeas Salvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari uhkaavasti aatelismiestä.