"Taaskin muukalainen!" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu käydä tämän kimppuun.
Vahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi hiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.
"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont", sanoi tämä äänellä, joka tosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. "Herra Galeas Salviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä hyökkäystä, sillä hän se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi, vieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti selviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan kaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset, muukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä, olenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut suututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä salaisuuteen tulee… no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin salaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen voitte uskoa."
Sitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota taas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas, miellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa tuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo terveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine vaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat tukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman synkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli perinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon juonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät ainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.
Surullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi, kun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan. Ilmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista kiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka hänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip, Roche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän voittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli Alankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta rikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään köyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle lahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa. Pitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa Mendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä ajettiin maasta pois.
Ollen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja niin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti veti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita. Oppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset, Heinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset, täyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat "pohjoismaisesta Pallas Atheenasta" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta kummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa tasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont ei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että Ruotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin onnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä välinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien. Markiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin rakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa kokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta vastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten ihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin suosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut maanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä ollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa ellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana, tuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi lähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas Salviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan jonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja, mutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä karkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka siitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että yöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen hyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi. Markiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara, jota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella siitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti näyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt oleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt ketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin kävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli kadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää tätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä paitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota kyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.
Niinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta, jonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.
Näiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin ne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa, oli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan haavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi asia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän kauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin persoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että he ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan. Kun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä vitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului: mestauskuolema.
Samana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan siitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli ainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen myötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman selityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän herttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti hän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti poskellekin ja suuteli sitte otsalle.
"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii," oli hänellä tapana sanoa. Politikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren kunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta "lapselle" taas, joka oli ainoastaan muutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä tunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti hänen povessaan.