Tuon damastintapaan kudotun silkin himmennetty ja kumminkin väkevä puna vaatetti kuningatarta erinomaisesti. Terveen hiviönsä täytyi ehdottomasti herättää ajatuksen "maidosta ja verestä" ja kellertävä tukkansa, josta ainoastaan yksi hohtokivitähti säihkyi, vaikutti nyt entistään vielä valtaavammin ja jalosti selkeää, vapaata otsaansa luonnollisen kruunun tavalla. Silloisen ajan tavan mukaan oli puku avonainen olkapäihin saakka ja hartiot kohosivat heloittavina niistä kultalangoilla kudotuista pitseistä, joilla nyöriliivin muotoinen miehusta sekä sen pullottavat hihat olivat reunustetut. Samaan tapaan oli myöskin koristettu hänen lantioista jonkun verran leviävä, mutta muutoin suorana alaspäin laskeuva takkinsa, jonka pitkien liepeiden vaikutuksesta Kristiina näytti kookkaammalta kuin olikaan.
Mutta mikä kenties vielä enemmän kuin vaatetus enensi hänen kauneuttaan oli se hämillään olo, jota hän tunsi.
Kun hovineitsyt vielä oli taideasua viimeisen kerran viimeistellyt, palasi hovipoikakin sillä sanomalla, että Roche Talmontin markiisi, kuten kuningatar oli käskenyt, tuodaan hoviin kymmenen aikana.
Kristiina antoi vielä muutamia käskyjä, jonka jälkeen hovipoika poistui. Helena de la Gardie tuli jälleen säikähdytetyksi pois siitä viattomasta ilosta, jonka hallitsijattarensa koristaminen oli hänessä synnyttänyt. Ajatuksien vuoksi kuohui esille uudestaan. Mitä aikoi kuningatar?
"Minä toivon", sanoi tämä, "ettet osota mitään liikutusta — et kummastusta, etkä osanottoa. Roche Talmont ei tule henkeään menettämään — tyynny! Mutta me emme tahdo laskea käsistämme tilaisuutta, joka tuskin milloinkaan enää palaa toistamiseen. Tahdomme nähdä, mitä rakkaudessa on. Eilen tunsin likipitäin heikkoutta. Mitä on Roche Talmont näyttänyt toteen? On kauniisti puhunut, erinomaisesti puhunut — mutta mitä on hän tehnyt? Olkoon niinkin, ettei hän pelkää kuolemaa, mutta rakastaa elämää, enemmän kuin elämää — onnea! On eilen näyttäynyt jalompana kuin sata muuta miestä. Sentähden vaatiikin onnelta sataa kertaa enemmän kuin muut. Sentähden on hänellä myöskin jano sielussaan, joka ei tule sallimaan että kestäisi viimeistä koetusta. Mutta kukapa tietää, eikö vain lienekin kerskailija ja mikä häntä pystyssä pitää, on minun armoni toivo. Ja mitä onkaan minusta lörpötellyt? Että apinoisin miehiä? Ei, herra markiisi, en tahtoisi toki ollakaan mikään teidän laisenne olento. En mikään mies, mutta en myöskään miehen leikkikalu! Rakkaus on miehille yhtäpaljon kuin lasi viiniä, hälvenevä nautinto, naisessa on se hulluutta, uskoa, taikauskoa, petosta, häneen istutettua että taipuisi miesten kaikkien oikkujen mukaan. Tule, Helena — vastaan ottoon!"
Helena katsoi kuningatarta samalla kummastellen ja huolestuneena. Kristiina näytti jälleen saaneensa vanhan varmuutensa, oli jälleen Kustaa Aadolfin tytär… Kustaa Aadolfin poika. Ja kumminkin oli hänessä vielä jotakin muuta, mikä hovineidin sydämeen tuotti vaistomaista pelkoa. Tämä nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja asettausi kalvakkana, kovasti tykyttävin sydämin, haltijattarensa tielle.
"Majesteetti", rukoili hän, "en pyydä itseni takia. Tunnen julmaa pelkoa. Teidän Majesteettinnehan toki kuulee kanslerinsa neuvoa ajoissa, jotka valtakuntaa koskevat. Nyt on kysymyksessä asioita, joissa kenties tytön himmeä tunne joutuu voitolle, tytön, kuten minun, jolla ei ole paljoa ymmärrystä, mutta jotakin rinnassaan — Majesteetti, antakaa Roche Talmontin mennä, elkääkä enää ilvehtikö hänen kanssaan."
Kuningatar kuunteli häntä hymyillen.
"Kuules vaan!" sanoi hän sitte, "uutta kaunopuheliaisuuden tohtoria! Mutta tule nyt! Tiedät että aina olen säntillinen ja… Tule!" Hän avasi itse varmalla riuhtasulla oven — niin voimakkaalla, että paassit eli hovipojat oven takana keikahtivat kohoksi, aivan kuin olisi ukkonen heihin iskenyt. Helena seurasi häntä kintereillä — syvästi huokasten. Kulku oli hänestä kuin mestauslavalle kulkua.
Vasta vastaanottohuoneessa hän rohkasiin. Kuningattaren jalo ryhti, hänen silmiensä voitokas loiste, mahtava hymyily, joka ilkamoi hänen pienellä, pehmeällä, mutta samalla lujapiirteisellä suullaan, sai Helenan joutumaan hämilleen. Mitä voikaan olla pelättävää? Syytti itseään huppeloksi ja arveli Kristiinan olevan oikeassa, kun kutsui häntä lapseksi.