Huomattuaan Roche Talmontin, himmenivät kaikki moiset ajatukset sen melkein hempeän tunteen tieltä, jonka tämä sai hänessä väräjämään.
Kuningatarkin oli nähtävästi hänen läsnäolonsa synnyttämän vaikutuksen alla. Kasvojensa naurahtelevat, pilkallisen mahtavat poimut katosivat; hän kävi totiseksi ja kääntyi ilman ylpeyttä, jonkunlaisella myötätuntoisuudella ja äänensä soidessa lämpimämmin hänen puoleensa.
"Herra markiisi", hän lausui, "miten onnettomuus lienee tapahtunutkin, joka tapauksessa olette rikkonut. Tuomarini ovat tuominneet, kuten heidän piti lakien mukaisesti tuomitseman, mutta minun tahtoni on yläpuolella lain ja minun tahtoni on lahjoittaa teille rankaisu teostanne. Mutta ehto on lahjoitukseeni liitetty. Vaikka tahtoni onkin yläpuolella lain, niin on se kaukana minusta, että valtakunnassani menetteleisin mielitekojeni ja mielen kiihkojeni ohjaamana. Mitä tapahtuu, tapahtuu vain sen tähden, että niin tahdon, mutta tahdon ainoastaan sitä, minkä maltilla olen punninnut olevan sopusoinnussa suuren isäni henkiseen perintöön, josta olen hänelle kiitollisempi kuin haltuuni jättämistään maista ja kansoista. Olen huomiooni ottanut teidät, herra markiisi, ja jos teillä on halua antautua palvelukseeni, niin on teille silloin tie avoinna, joka kenties vie valtakunnan korkeimpiin kunniavirkoihin. Tulitte tänne onneanne etsimään — hyvä niin, onni hymyilee teille? Mutta tunnette aatelistoni mielialan, tunnette ne valtioviisauden velvollisuudet, jotka minulla ovat. Teidän täytyy tulla ruotsalaiseksi, särkeä jokainen side kotimaahanne, sulautua tähän aateliin, solmiutua siihen siteillä, jotka yhdistävät sen edut teidän etuihinne, niin ettette enää ole vieras, vaan meidän kansalaisiamme. Löytyy muutamissa itserakkaudessaan loukatuissa, vallanhimossaan haavoitetuissa yltiöpäisissä aatelisissani se turhanpäiväinen aivokummitus, että olisin taipuvainen synnyttämään muukalaisten isännyyttä tässä maassa. Tiedemiehillä, joita suojelen, ei ole pienintäkään vaikutusta hallitukseeni ja valtioni neuvostossa on ainoastaan ruotsalaisia tahi semmoisia, jotka jo aikoja sitten ovat ruotsalaistuneet, kuten teidänkin on tehtävä. Oletteko valmis, herra markiisi, luopumaan suhteistanne espanjalaiseen Donna Luisa de Mendeziin ja etsimään itsellenne puolisoa maani tyttäristä?"
Roche Talmont oli kuunnellut kuningattaren puhetta tyvenenä ja kunnioittavassa asennossa; viimeisten sanojen kaikuessa hän kumminkin lensi aivan suoraksi kuin olisi joku häntä lyönyt, silmänsä säihkyivät ja vieno puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.
"Kiitän Teidän Majesteettianne armollisesta huolehtivaisuudestanne,'" vastasi hän varmalla äänellä, josta ei kumminkaan puuttunut tunteellisuutta. "Olisin mielelläni taipuvainen palvelemaan Teidän Majesteettianne kaikella, minkä Kaikkivaltias on minulle lahjoittanut, päälläni, käsivarsillani, verelläni! Mutta Donna Luisa on minulle yhtä kuin vihitty vaimoni, eikä mikään voi minua hänestä eroittaa, paitsi väkivalta. Täytyy luopuani Teidän Majesteettinne armosta, jos se on riippuvainen moisesta ehdosta."
Kuningatar katsoi häneen eikä onnistunut kokonaan salaamaan tyytymättömyyttään. Kasvonsa punehtuivat, kulmakarvat vetäysivät kokoon ja oikeassa kädessään olevan pitsihuivin rutisti hän yhdeksi palleroksi.
"Muutoin ette ensinkään näytä rakastuneelta narrilta, herra markiisi", sanoi hän, ääni vihasta vapisten. "Saattaa kenties jossakin olla semmoinen naisen puoli, jolle ansaitsee uhrata elämänsä. Mutta tuo — tuo Donna Luisa! Mitä ihmeen taikajuomaa on hän teillä juottanut, herra markiisi, kun hänen tähtensä panette menemään elämän, joka voisi viedä teidät ihmis-onnen kukkuloille?"
Roche Talmont ei heti vastannut. Katsoi kuningattareen ja kuitenkin oli kuin katseensa olisi tunkeutunut johonkin kaukaisuuteen. Silmänsä vetistyivät ja saivat uneksivaisen kiillon. Vihdoinkin paneutui hänen huulilleen hieno hymy ja hän sanoi huokasten:
"Rakastan Donna Luisaa. Siitä saakka kuin tunnemme toisemme on minusta kuin olisi hän osa itsestäni. Vaikka olimmekin erillämme oli hän kuitenkin aina omani, hän on sieluni täyttänyt, minä elin hänessä. Katsokoon Teidän Majesteettinne muita naisia kauniimmiksi, paremmiksi, viisaammiksi, mutta Donna Luisan olento on yhtä samaa olentoa kuin minunkin. Jos häntä solvaisen, solvaisen omaa itseäni, jos hänet teen onnelliseksi, teen oman itseni onnelliseksi. En ole mikään puolijumala, vaan ainoastaan heikko ihminen, tunnen sen viettelyksen koko voiman, että eläisin, toimisin, mikään palkinto ei ole liijaksi korkealla, ettei se näyttäisi olevan saavutettavissani! Mutta jos tämän rakkauden tahtoisin kuolettaa, kuolettaisin itsenikin, kaiken ilon itsestäni, kaiken kyvyn, millä jotakin voi toimittaa. Rakkaus, Teidän Majesteettinne, on kohtalo, vaikka onkin suloinen kohtalo, täynnä liekkumaa. Sitä vastaan ei voida sotia ja ken sitä koettaa, murtaa omasta itsestään juuri sen verran, mitä siinä on jotain arvokasta."
Kristiinan piirteet olivat käyneet kovemmiksi, kylmemmiksi.