Tästä päivästä alkaa Kristiinan luonteen silmiinpistävä muuttuminen, josta historiallisissa teoksissa kyllä kerrotaan. Hän, joka jo sangen nuorena tyttönä oli herättänyt Oxenstjernan arvoisten valtiomiesten ja Torstensonin arvoisten sotaherrojen ihmettelyä samalla haavaa lujalla ja häikäisevällä hengellään, valtiollisella tarkkanäköisyydellään, totisella mielenlaadullaan, väsymättömällä työkyvyllään, rauhallisella, varmalla ja samalla ihmisille otollisella luonteellaan, muuttui yhtäkkiä oikulliseksi, tuhlaavaiseksi, huvituksen haluiseksi ja niin yltiöpäiseksi toimissaan, että hän saattoi valtiolaivan aivan tosivaaran alaisiin pyörteisiin. Vuonna 1649 valitutti hän, kuten alussa kerroimme, orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäkseen ja jo 1654 luopui itse — vasta kahdeksan kolmatta vuotiaana — kruunusta. Helena de la Gardien saattamana muutti hän Italiaan, sitte kuin julkisesti oli kääntynyt katooliseen uskoon. Mutta ei uskonnon vaihhos eikä taiteen klassillinen kotimaa palauttaneet hänelle kadottamaansa rauhaa takaisin. Hän matkusti Ranskaan, jossa hän yksin ranskalaistenkin mielestä eli joinkin määrin liijan ylimääräisesti, kiintyi sitte uudestaan tieteellisiin harrastuksiin ja — pyysi vihdoinkin taas kuninkaallista kruunua, nim. puolalaista, joka Juhana Kasimirin luopumisen kautta oli joutunut vapaaksi. Viimeiset vuotensa eli hän Roomassa, jossa kuoli huhtikuun 19 päivänä 1689.
Mainitsemamme Roche Talmontin markiisin seikkailun salaisuus tuli vasta pitkien vuosien perästä päivän valoon. Muutamat aateliset, jotka olivat kuningatarta vastaan virittäneet nopeasti tukahdutetun vallankumouksen yrityksen, olivat Roche Talmontin palvelijan kehuskelevista sanoista ruvenneet epäilemään, että markiisi halajaisi kuningattaren suosiota. Koetettiin lahjoa poikaa, joka ottikin vastaan rahan ja sanoi sitten mitä häneltä kyseltiin ja katosi. Mutta salaliittolaiset päättivät syrjäyttää Roche Talmontin ja heittivät arpaa toimeenpanijoista. Toinen näistä, Galeas Salvius, oli joutunut tehtävänsä uhriksi, toinen päässyt pakenemaan.
Roche Talmont ja Kristina eivät enää toiste nähneet toisiaan elävin silmin. Kristiina kyllä vähää ennen kuolemaansa tuli sille päälle, että aikoi matkustaa katsomaan, oliko Roche Talmont onnellinen, mutta lääkärit eivät enää silloin, hänen tautiin kääntymisensä takia, voineet sallia semmoista matkustusta. Mutta kirjeen hän sai vielä kuolinvuoteellaan, jossa Roche Talmont kertoi onnensa pysyväisvydestä ja muista perheellisistä seikoistaan. Valittihan vaan, että elämässään oli kumminkin yksi varjo — muisto, joka häntä vaivasi kuni huokaus, joka syyttä oli hengäisty ihmissydäntä painajaisena vaivaamaan…