— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.
— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.
Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.
III.
Anaski povarina.
Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa, muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöksenteli nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään, muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.
— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.
— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.
— No, povataanpa sitten tosia.
Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä käsillään ei hän viitsinyt moni kertaan korttiansa sotkea, ilmankin olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vaan nelikulmaan ja loksitteli sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä ne muka merkit löytyivät.