Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän sanoi:
—Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli.
—No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti.—Sinulla ei ole entistä turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa.
Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta.—Tehkööt, ajatteli hän, mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni.
IV.
Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään, mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.
Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki, niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin. Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti häntä vastustamaton halu nuuskimaan.
Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen, tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.
—Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.
—Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.