—En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa.
—Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja.
—Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen.
—Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti
Hilja.
Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa. Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen.
—Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi
Hälinen, Hiljan isä.
—Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen.—Onhan meillä vakituinen kirkkopaikka suntiossa.
—Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa heilettelemään.
Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä.
—Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina.