—Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta.
—Niinhän minä ensin luulin.
—Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja.
—On tuo antanut.
—Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia?
—Ei ollenkaan.
—Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja.—Sepä on kovin hyvä.
Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta.
—Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin turkkiin.
—Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi.