Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään. Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi.
Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat pääkaupungissa olevalta sisareltaan.
Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi erikseen Hiljalta:
—Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa?
—Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan tietämättömyydelle.
Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi.
Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi:
—Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita?
—Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta tuttavaltaan.
—En tiedä, ilman vaan kysyin.