—Ei ole ollut, vahvisti Aliina.
—Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti.
Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi:
—Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii.
—Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään.—Siitä on nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä.
—Niin … siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen ajatuksissaan leukaansa.—Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano, että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta, että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä keinoin hyvä tulee.
Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat vähän sekavilta selittää.
He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan.
»Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä sanoista, 'ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.' Niinhän se Auvinen puhui, ja mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia, välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy, sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.»
Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät.