VI.
Tytöt eivät malttaneet tovereistaan erota, ennenkuin hämärä muistutti ajan kulusta. Sitten he lähtivät kiireesti ajamaan, jottei kotijoukko ennättäisi ruveta luulemaan heille matkalla jotain vahinkoa tulleen. Koko matkan he innostuneina juttelivat Aliinan kouluunmenosta, sillä nyt ei siitä puuttunut muuta kuin vanhempien suostumus. Iida oli kysynyt vanhemmiltaan valmiiksi koulukortteerin Aliinalle ja lupasi omia koulukirjojaan yhdessä luettavaksi, jos eivät kaikkia raskisi ostaa.
—Ole sinä Hilja toverina pyytämässä, sanoi Aliina, kun he alkoivat kotia lähestyä.
—Kyllä minä, lupasi Hilja reippaasti.
Heti kotiin tultuaan he ottivatkin asian puheeksi, mutta Auvinen ei antanut mitään selvyyttä näin kiireellä, sanoi vain että puhutaan sitten huomenna. Hän ei voinut ajatella oikein jyrkkää kieltoakaan, kun näki, että Aliinan teki niin kovasti mieli ja muut sitä niin puolustivat. Mutta kun muistui tuo muinoinen opettajan puhe kuntakokouksessa ja penkeillä istuvain naurunvirnistykset ja katseet, niin eipä tehnyt mieli taipua.
Aamukahvia juodessa kävivät tytöt uudestaan kesken jääneeseen asiaan, ja Hiljan isä rupesi heille apulaiseksi.
—Etkö sinä saata vähin pyytämisin luvata Aliinaa kouluun, sanoi hän.
—On siinä niin paljon puuhaa, ja mitäpä nuo tuolla viisastunee, sanoi
Auvinen aikomuksessa pysyä lujana.
—Kyllä siltä puuhalta talona pysyy jos pysyäkseen, sanoi Hälinen.—Ja jos siellä ei silminnähtävästi viisastunekaan, niin ainakin oppii, ja oppi on viisauden pohja.
—Kun se koulu olisi vähän toisenlainen, vaan ne ovat sen sotkeneet ja velloneet semmoiseksi, etten minä pidä koko koulusta, ilmaisi Auvinen syynsä.