Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään, kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä hyvikkeeksi.
Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan laskennossa.
Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan. Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi:
—Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii?
Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa, mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen.
Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa. Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi: »Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta siitä selkoa.
—Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa,—että sinä minun takiani et lue täällä omassa kamarissasi.
—Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida.—Se on aivan oma syyni, kun minä en osaa ääneen lukea läksyjäni.
Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti.
—Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen nolostumistaan.