—Vaan jos et opi? arveli Iida.
—Kyllä minä opin, päätti Aliina.—Ja miksikä sinä et jo ennen sitä sanonut?
—Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten.
Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen lukemiselleen nauramaan.
Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla muistin avuksi.
* * * * *
Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi, että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja kysyi:
—Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka muistan läksyt ihan ulkoa?
—Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida.
—Ei se mene aina oikein, väitti Aliina.—Moni osaa paljon paremmin, vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi.