Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi.
Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa toverikseen.
—Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin.
—Minkä? kysyi Mari uteliaana.
—Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina.
—No, en sano, lupasi Mari.
Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon.
—Mitä siinä on? uteli Mari.
—Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle.
—Kenenkähän se on?