Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa.
Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput kilvassa kiirehtivät tulijoita.
Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa.
—Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän Hiljalle pidellen kiinni kädestä.—Vilautapa toistakin kättäsi, että näen saapiko toivottaa onnea.
—Tässä tämä on.
Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta.
—Niinpähän on. Onnea vaan!… Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä.
Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella:
—Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa…
—Onko niin? kysyi Iida nauraen.