—En toki.
—Kuka sitten? Tiedätkö sinä?
—Kyllä minä tiedän.
—Sano sitten.
—Ei sitä voisi sanoa.
—Miksei voi sanoa, kiivastui Jenny-neiti.—Te maaseudun lapset olette sellaisia raukkoja… Jotain on tapahtunut, sen näkee selvästi, ja mitään niin pahaa ei tapahdu, jota ei voisi jollain tavalla auttaa, jos tiedetään mistä ja miten paha on alkanut.
Iida meni itseltään Aliinalta kysymään, saisiko hän kertoa sisarelleen, kun se niin tahtoo. Aliina lupasi. Iida vei sisarensa toiseen huoneeseen.
Jenny-neiti tuli aivan haltioihinsa. Hänen naisasiaan kiintynyt älynsä huomasi tässä jotain, johon sopii tarttua ja josta sai vahvistusta väitteelleen. Iidan täytyi pakosta kertoa, mitä vaan tiesi Aliinan kotioloista.
—Nyt minä jo kuulin, sanoi Jenny-neiti tullen Aliinan luokse.— Rauhoittukaa Aliina … minä kutsun nimeltä, vaikka ollaankin vähän tuttuja… Niin, tämmöistä meidän naisten täytyy kärsiä … ja kenen takia … juuri miesten … jääköön sanomatta. Sanotaan, että naisia on suhteellisesti enimmän houruinhuoneissa … mutta olisiko ihme … ja kenen on syy, vaikka tämmöiset olot veisivät järjen… Tämä on vallan kauheata … sietämätöntä… Rauhoittukaa, Aliina, sanon vielä. Tämä yhteiskuntajärjestys ei kelpaa … tässä täytyy ryhtyä tositoimiin. Meidän naisten tulee kohota yläpuolelle tätä pahentunutta yhteiskuntaa. Maaseutunaistenkin tulee osoittaa, etteivät he ole mitään riepuja, vaan että heillä on kykyä ja päättäväisyyttä. Lyhyesti sanoen: nämä ummehtuneet olot ovat hylättävät. Minä toimitan heti mentyäni Aliinalle paikan … pääkaupunkiin … yhden tai toisen.
—Niin mutta ajattelehan, huomautti Iida.—Selviäähän tästä muutenkin, eihän Aliinan sovi…