Aliina seurasi kiireesti perästä. Alkoi jo tuntua häpeältä laiskotteleminen, kun olisi monesti voinut olla äidin apuna. Äiti oli syytön tähän kaikkeen, eikä ainoastaan syytön, vaan aivan ihmeteltävä. Kärsiä näin monta vuotta, vieläpä olla hyväkin, se oli Aliinan mielestä liikaa ja niin käsittämätöntä, että hän jälestäpäin usein ihmetellen ajatteli sitä.
Auvinen oli tähän aikaan kuin jäljiltä haihtunut metsäkoira. Vaikka olisi kuinka nuuskinut, niin ei tavannut ainoatakaan kirjettä tulevaksi tai meneväksi, vaikka keväällä oli saanut kahtakin kantaa yhtaikaa povellaan. Olipa nähnyt itse sulhaspojankin käyvän talossa ja toivonut sen kohta tulevan tyttöä kysymään. Mutta nyt näyttikin koko puuha epäiltävän hiljaiselta. Yhä enemmän hän tuli ymmälle, kun emäntä muutamana päivänä syksykesällä tuli puhumaan Aliinan kansanopistoon tarvitsemista rahoista.
—Kansanopistoonko se nyt, ihmetteli Auvinen.—Mitenkä se on sen toisen puuhan kanssa, joutaako se vielä sinne.
—Eikö nuo joutane vaikka minne tämänlaisten vanhempain kotoa.
Emäntä ei ollut moneen aikaan näinkään katkerata huomautusta tehnyt, ja nytkin se tapahtui enemmän lasten kohtaloa ja tulevaisuutta kuin omaa loukattua asemaa ajatellen.
Auvisen huomiokyky oli alituisissa varomisissa kehittynyt niin tarkaksi, että hän vähimmistäkin viittauksista arvasi, mistä on kysymys. Ilman uudistettua pyyntöä lupasi hän tarvittavat rahat ja alkoi mielessään kiroilla itseänsä, että jokohan tämäkin on taas tullut hänen takiaan.
XIII.
Maiden routiutuessa ajaa koluutti Aliina kansanopistoon. Hän oli lähtenyt kotoaan ajatellen, ettei se tule tästä eteenpäin olemaan hänelle pitkäaikaisena olopaikkana. Melkein kylmästi oli hän eronnut kaikista muista paitsi äidistä. Mutta kun viimeinenkin säie oli katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi näkymättömiin tien mutkassa.
Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita, kirjoja ja kirjeet. Koti-ikävä riiteli voittoa niiltä itserakkailta ajatuksilta, jotka olivat pääkaupunkia ja kansanopistoa ajatellessa syntyneet.
Aliina muisteli Iidaa ja sen neuvoja. He olivat tehneet erotessa entistä vahvemman liiton olla alituisessa kirjevaihdossa. Iida oli kehunut Aliinan kirjoittamia kirjeitä hyvin hupaisiksi ja sujuviksi ja kehoittanut tätä kirjoittamaan niitä usein ja kertomaan kansanopistosta mitä milloinkin sattuu. Tämä tuttavan hyvitteleminen rohkaisi mieltä, ja hän varusti pakan kirjekuoria ja paperia mukaansa. Aikomuksena oli kirjoittaa ensimmäinen kirje matkasta, mutta kun siinä ei ollut mitään huomattavaa, jäi se siksi kun pääsi vakaantumaan asunnon ja muun olon puolesta. Marraskuun alkupuolella hän kirjoitti: