Nytpä joutui Aliina ihmettelemään.
—Minä olen luullut, että te ette tiedä mitään, sanoi hän.—Muuten kai nostaisitte semmoisen metelin, että loppuisi varmaan.
—Voi hyvä lapsi, vai metelin. Niinhän minäkin alussa yritin, mutta sitten kävin ymmärtävämmän ja oppineemman ihmisen puheilla siitä asiasta, ja hän neuvoi hylkäämään ne metelikeinot ja kehoitti kärsimään ja korjaamaan pahan hyvällä, ja luulen että se keino on parhaiten auttanut.
—Mutta ei kaiketi se ole äitiä neuvonut niitä kutaleita suosimaan.
—Enhän minä ole suosinutkaan.
—Annoittepahan Vapunkin olla monta vuotta, vaikka…
—Ei se tapahtunut suosimisesta, virkkoi äiti surullisella äänellä. Jopa minä silloin olisin mitätön ihminen. Mutta kun näin, että synnin kiusauksissa vähempi osa pysyy lujana, niin en tahtonut tähän joka vuosi vaihettaa viattomia ihmislapsia pahenemaan. Ajattelin, että parempi on antaa olla yhden pahan. Mielihyvällähän minä laitoin Vapun pois, kun sinä rupesit tekemään toisen piian työt. Niin, eihän se ole rinnan pakotus siltä loppunut, mutta siitä on ollut hyvä, ettei ole ollut riitaa eikä pahaa sopua, niinkuin tämmöisten takia usein on. Ja niin minä toivon, että jospa se vanhemmuuteen korjautuu, onhan tuo jo viime aikoina paljon hillinnytkin itseänsä.
Kumpainenkin oli ääneti. Aliina ajatteli hillitsemisestä aivan toista, mutta ei ilmaissut oman häpeänsä vuoksi. Ei olisi myöskään ollut hyötyä riistää äidiltä hänen hyvää toivoansa.
Emäntä nousi istumasta ja sanoi:
—Tule maitohuoneeseen, siellä olisi sinulle työtä. Minä puhun isällesi siitä raha-asiasta.