Joulun edellä hän sitten kirjoitti:
Hyvä Iida!
Vai semmoisia sinä juttelet, että minä muka täältä löydän … elä vasta puhu niistä. Täällä ollaan liika tuttuja mitään löytämään ja täällä on paljon ylevämpiä ja vakavampia asioita, kuin ne sulhaspuuhat, jotka entisetkin tarpeeksi asti harmittavat.
Minä kirjoittaisin sinulle mielelläni johtajan luennoista ja varsinkin uskonnonluennoista, jos osaisin puoliksikaan kertoa. Niitä ei sovi sanoa hupaisiksi, vielä vähemmin ikäviksi, mutta yleviksi ehkä on paras sanoa. Ajattelehan mitenkä eräskin uskontotunti alkoi. Johtaja astui luokan eteen paikalleen ja seistyään siinä parin kolmen silmänräpäyksen ajan, lausui tyynellä, vakavalla äänellä: »Jumala». Tämän perästä oli taas vähän äänetöntä aikaa ja sitten hän virkkoi: »ennenkuin jatketaan tälle tunnille kuuluvan aineen käsittelemistä, niin painakaa jokainen mieleenne, minkälaisen vaikutuksen äsken mainitsemani nimi kuhunkin teistä teki».
Jokainen rupesi todella ajattelemaan ja minun täytyy puolestani tunnustaa, että minä kamahdin melkein samalla tavalla kuin jos olisin kuullut salaman jyrähdyksen. Kun ajattelemisaikaa oli ollut tarpeeksi, alkoi johtaja selitellä mitenkä monella tavalla tämä nimi on ehkä vaikuttanut ja mitkä minkinlaisiin vaikutuksiin ovat syynä. Niin luki kuin kirjasta senkinlaisen vaikutuksen syyt, että jos Jumalan nimen kuuleminen kammottaa, kuten minua, ihmisellä on silloin väärä käsitys Jumalasta, sillä Jumala ei ole hirmu, vaan rakkaus, joka rakastaa kaikkea hyvää ja kaunista, ilmestyköönpä se missä muodossa hyvänsä. Ihminen itse voipi olla hirmuinen, jos hän tekee hirmuiseksi sen Jumalan kuvan, joka hänessä itsessään on. Ihminen voipi ja hänen tulee jokapäiväisessä elämässään toteuttaa Jumalan kuvaa rakastamalla lähimmäisiään, ja joka tämän tekee, hän tulee lähemmäksi Jumalata ja ajattelee hänestä turvallisella ilolla, eikä kauhulla. Johtaja selitti, ettei Jumala vihaa nuoruutta eikä nuoruuden viatonta iloa, koska hän sallii luonnonkin joka kevät nuortua ja uudistua. Ja ihminen aivan erehtyy siinä, jos hän luulee huolten ja vaivan rasittaman vanhuuden ajan olevan Jumalalle otollisimman ja elää sentähden nuoruutensa ajan pelonalaisesti piilottuneena Jumalalta. Jos ei keväiseen maahan pääse aurinko paistamaan, ei ole syksyltäkään paljoa toivomista, samoin jos rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin jäävät vanhuuden päivinä toteutettaviksi, ei ole suurta toivoa iäisestä sielun rauhasta.
Jotenkin tähän tapaan se johtajan luento oli, vaikka enhän minä osaa puoliksikaan niin hyvästi ja pitkältä kertoa. Tämä oli vaan minua koskeva osa, siihen lisäksi tuli vielä monta muuta puolta, niinkuin niille, joihin ei Jumalan nimen mainitseminen vaikuta mitään, taikka jotka nauravat, pilkkaavat tai vihastuvat j.n.e. Esitelmän lopussa eivät monen silmät taitaneet olla kuivina. Itkin minäkin, en enää pelosta, vaan ilosta, kun pääsin tietämään, että ihminen voipi nuorenakin ollessaan palvella Jumalaa, vaikka olin tähän asti ajatellut sitä mahdottomaksi, taikka oikeammin en ole ajatellut ollenkaan, ainoastaan pelännyt, kuten pelätään salamata, tai jotain hirmuista.
Voi jos sinäkin Iida olisit täällä, niin sitten minä vasta olisin oikein iloinen. Sinä kykenisit jo vähän edeltäpäin kertomaan noista historian suurista miehistä, joista täällä on usein luentoja ja joiden elämäkerrat ovat aivan ihmeellisiä kuunnella. Vaan kyllähän sinä kuulet siellä yhtä hyviä, ja vielä paljon pitemmän aikaa saatkin kuunnella.
Vai menet sinä joululuvalle kotiisi. Sano paljon terveisiä. Minulta ei tule niin vähän ajan tautta mennyksi kotiin, tuntuu mieluisemmalta täällä-olo. Sinunhan on toista, jolla on koti kaikin puolin hyvä. Kirjoita sitten jolloinkin ja jos näet Äitiäni, niin sano terveisiä ja kysy, onko hän saanut lähettämäni kirjeet.
En jaksa enää. Voi hyvin ja muista aina minuakin.
Ystäväsi Aliina.