* * * * *
Suurin osa oppilaista matkusti joululuvalle kotiinsa, joitakuita kaukalaisia jäi vaan viettämään aikaansa kortteereissaan. Aliinan asuntotoverit olivat menneet kaikki, mutta ei hän tuntenut siitä mitään ikävää. Iloinenkin elämä kaipaa tyyniä, hiljaisia lepohetkiä. Ja olihan hänellä läheisyydessään rakkaiksi tulleet opettajansa, joita sai usein tervehtiä, jopa puhutellakin. Ja nämä ystävälliset hetket opettajain seurassa olivat Aliinan mielestä tavallista suurempiarvoisia, kun ne eivät jakaantuneet monelle, vaan sai omistaa yksinään itselleen. Se kasvatti jonkinmoista itserakkautta, ei kumminkaan niin suurta, että olisi toivonut toisten jäävän osattomiksi kaikesta. Usein hän kävi yksinäänkin istumassa opiston luokkasalissa, muistellen mitä siinä oli saanut kuulla ja toivoen, että kunpa joutuisi taas se aika.
Asunnollaan piti hän opiston kirjastosta kirjoja luettavanaan ja luvun
lomassa sepitteli kirjeitä Iidalle sekä äidilleen, jopa viimein
Hiljallekin, vaikka kauan hän arveli, peläten että jos se antaa
Augustinkin lukea, ne kun olivat samassa talossa.
Keskitalvella tuli Jenny-neidiltä kirje, jossa hän ilmoitti keväällä sulan tultua olevan Aliinalle paikan valmiina suuressa sairashuoneessa, sairasten hoitajana.—»Sairasten hoitajana», sanoi Aliina itsekseen ja tuli aivan noloksi. Jenny-neiti oli ehkä arvannut, ettei Aliina ymmärrä tämän ammatin arvoa, ja selitti että siinä toimessa on monta semmoista naista, jotka ovat tyttökoulun käyneitä, ja tämäkin paikka jääpi avonaiseksi sillä lailla, että yksi hoitajattarista matkustaa sulan tultua ulkomaille tutkimaan sairasten hoitoa siellä. Aliinan pääseminen oli siis suuri onni tulojen ja sivistyneeseen seuraan pääsemisen puolesta. Jenny-neiti mainitsi vielä, että siinä tosin tarvittaisiin ruotsinkielen taitoa, mutta että Aliina voi sen muutamassa vuodessa käytännöllisesti oppia. Eikä työkään tule olemaan kovin rasittavaa, sillä siellä on hoitajattarien lisäksi vielä palvelijoita.
Aliina joutui kahden vaiheelle. Sairasten hoitoa oli hän aina ajatellut kaikkein ikävimmäksi ja likaisimmaksi toimeksi, ja siihenkö nyt pitäisi ruveta. Mutta varmaan hän on erehtynyt, koska siinä on oppineitakin naisia. Eikä hän ollut nähnytkään suuria sairashuoneita, joissa hoitajattarilla voi olla hyvinkin huokeat ja hauskat päivät.
Näitä ajatellessa alkoi mieltä kutisuttaa herrasneidiksi kohoaminen, sekä hatut, ruotsinkieli ja ehkä aikaa voittaen ulkomaamatkatkin. Mitä ovat näiden rinnalla nuo muutamat sairaat, tarvinneeko niitäkään hoitaa, koska siellä on palvelijoita.
Aliina piti kumminkin asiansa salassa ja piilotti kirjeensä toisilta oppilailta. Ainoastaan Iidalle voi hän tämän uskoa ja kirjoitti hänelle kysyen, mitähän pitäisi tehdä, kun semmoinen toimi on tarjona.
Kului kuukausi, toistakin tavallisissa opiston tehtävissä. Oppilasten tiedon ja toiminnan halu kasvoi, toveruus lujittui ja tuli yhä tuttavallisemmaksi, kun alettiin laskea, että opistosta eroamisen aika on paljon lähempänä alkua.
Aliinakin oli lopettanut yksipuolisen kirjeiden kirjoittamisen siksi, kun saa vastuun entisiin. Mutta aivan häntä kummastutti, kun Iida ei kirjoittanut. Mikähän sillä mahtoi olla? Viimein tuli kirje, jossa Iida ilmoitti olevansa kotonaan sairaana. Seminaarissa oli sairastunut luultavasti vilustumisesta ja sitten vähän parantuneena tullut kotiinsa. Toivoo paranevansa, vaan ei ollut enää takaisinmenosta tällä lukukaudella. Aliina itki pitkät itkut ystävänsä puolesta.
Samaan liittoon tuli kirje äidiltä, muilla kirjoitutettu, jossa oli yhtä ja toista kotioloista, sekä vähän Iidan sairaudesta ja viimeksi kysymys, »tokko sinä tuletkaan enää kotona käymään, kun olen niin kuullut, soisin että ajattelisit joka puolelta tuota asiata ennenkuin menet.»