Tämä koski kovasti Aliinan omaantuntoon. Hän oli taaskin unohtanut ja syrjäyttänyt äitinsä, uskonut aikeensa ennemmin muille ja antanut äidin olla tietämättömänä… Äitiraukka… »Tokko sinä käytkään … soisin että ajattelisit…» Niin se on käskenyt kirjoittaa, vaikka varmaan on ajatellut tätä sanoessaan: näinkö ylpeästi jätät minut ja muut omaisesi ja menet mitään ilmoittamatta kauas kuulumattomiin; teetköhän siinä oikein?
Aliina kiirehti oikaisemaan ja kirjoitti, ettei hän ole ensinkään ajatellut kotonaan käymättä mennä minnekään, ei hän toki voi äitiä niin puheetta heittää, jos menoksikin tulisi, mikä on vielä ajattelemisessa. On hän äidin muistanut ja muistaa aina.
Viimeiselle vakuutukselleen päätti Aliina olla uskollinen ja olikin.
Kerran tämä uskollisuus riipaisi yli varovaisuuden rajan.
Oli nimittäin keskustelu-ilta lopulla opiston lukukautta. Varsinainen keskustelu-aine oli loppunut tavallista aikaisemmin, minkä vuoksi joku oppilas esitti keskusteltavaksi suomalaisen sananlaskun: ei niin pahaa, josta ei jotain hyvää. Aine oli jokaisen mielestä niin yksinkertainen, että useimmat osasivat siihen jotain sanoa. Toinen oppilas toi toisen, toinen toisen esimerkin siitä, miten pahasta on ollut jotain hyvää. Laiskasta juomarista on tavaransa tuhlattua tullut monesti ahkera työmies, ovatpa hänen lapsensakin isänsä kurjuudesta pelästyneet viinaa karttamaan. Kauhea rosvo on herättänyt pelon aloittelevissa, ja monta muuta.
Aliinallakin oli omat muistonsa pahasta, mutta hän ei puhunut mitään, kuunteli vain kiihkeällä mielellä, ja veret pyrkivät kohoamaan kasvoille.
Opettajat olivat jättäneet puhevuoronsa viimeiseksi, ja kun ei kukaan enää vuoroa pyytänyt, sanoi johtaja:
—Joko on jokainen sanonut sanottavansa? Aliina ei ainakaan ole vielä puhunut. Saisi tähän sanoa vastaankin, jos kellä olisi jotain muistuttamista.
Tuskin oli johtaja tämän sanonut, kun Aliina kohosi kiihkeänä, melkein tietämättään seisoalleen ja sanoi:
—On minulla.
Kaikki katsahtivat kummastellen, se oli harvinaista.