— Joko ennätti sanoa?
— Ei tuo vielä ennättänyt, vaan se oli paha merkki, kun jo toisessa yöpaikassa alkoi kysellä millä keinolla minun konttiini on leipä ilmestynyt. Ensimäinen Lienu ei pyrkinyt sellaisia salatuita asioita tutkistelemaan. Minä huomasin ettei se tule entiseksi sillä, jos muuttaa nimenkin, ja läksin jo iltayöstä kävelemään yksinäni "poikki maiseen". Sen jälkeen ei ole tavattuna ja saattaa mennä pitemmän aikaa ettei tavatakaan.
— Taitaapa vain olla ikävä sitä ensimäistä Lienua, arveli emäntä.
— Tuntuuhan se vähän yksinäiseltä, kun ei ole ketään korvan juuressa kitajamassa, myönnytti Anaski. Mutta onpa minulla viulu, jos alkaa korva kovin kaivata.
Anaski jo kamuilikin viulussaan ja emäntä meni tarinaan tyytyväisenä töillensä.
Kalastus-oppaana.
Ei kukaan tuntenut Onkiveden ja Karvaselän ahvenluotoja ja salakareja tarkemmin kuin Anaski. Hän oli kymmeninä kesinä mittaellut ja koplotellut ne niin moneen kertaan, että olisi ansainnut luoto-insinöörin arvonimen, vieläpä kunnian tulla mainituksi suurten tutkijain rinnalla. Mutta nämä Anaskin tutkimukset hävisivät hyödyttöminä, kun hän ei osannut menetellä tutkijain tavalla, käydä ulkomailla oppimassa miten luotoja tutkitaan ja millaisilla vehkeillä. Anaskilla oli vain pahanpäiväinen riippanuora ja pitkä seiväs, jossa ei ollut yhtään numeroa. Muistissaan hän säilytti luotojen paikatkin ja miten syvällä ne ovat. Ei ollut eduksi jättää kiinnitettyjä seipäitä parhaille onkimapaikoille. Toiset olisivat heti huomanneet ja vieneet vaivannähneenkin osan.
Kateellinen ei Anaski kumminkaan ollut. Jos jollekin hyvälle ystävälle sattui huono onni ja tämä kysyi neuvoa, oli Anaski valmis ohjaamaan parhaillekin paikoilleen, joissa ei tyhjää haraissut. Mutta jos ystävyys näyttäytyi pintapuoliseksi, ei Anaskikaan ollut muu kuin ihminen.
* * * * *
Pietilän miehet olivat saaneet kevätkyntönsä loppumaan ja lähtivät nuotalle, saamaan suolakalaa heinäajaksi. He vetelivät pitkän iltarupeaman ajan tyyniä jos vastarantojakin, mutta illan lähestyessä ei ollut vakassa tuskin päreen korkeudeltakaan kaloja, nekin särensinttejä ja sokeita ahvenia. Tuskin olisivat kunnon keitolle päässeet, ellei Anaski olisi sattunut melomaan heidän luokseen. Tämän veneessä olivat ahvenet aivan toista maata ja katseltuaan niitä virkkoi isäntä hieman harmissaan: