—Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei jouda.
Maija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen tuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty paljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin käsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille kuivumaan.
Maitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului emännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:
—Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.
—Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.
Hän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi avaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle siliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.
—Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.
Maija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin pellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko kylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi vuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun vain ei olisi päässyt tietoon … pitääkin vatsa olla … en minä vielä heitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä.
Maijalla oli omia salaisia ajatuksiaan, jotka siinä kävellessä tulivat mieleen.
Malinen oli käynyt tuvan puolella ja tuli nyt maitokamariin. Hän näytti olevan vielä tomerammalla tuulella kuin tavallisesti. Emäntä ajatteli, että heinätyö on sen saattanut kankeammalle mielelle ja kysyi: