Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys, mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui kevään hyppyrisellä tiellä.
Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.
—Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.
—Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi vanhempi mies.
Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta villoja ja kierteli niitä näpissään.
—Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä, arveli naurahtaen äskeinen mies.
—En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan joutuisasti.
—Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että härkäkin tavoittaa jäniksen.
—Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.
Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.