—Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin…
Turunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt he alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin tarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset kuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on jäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi.
—Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen itse puhetta.
—Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua.
—Voipi olla ja talohan siinä on hyvä.
—No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi veljeä. Pitäisikö vielä muuta olla!
—Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani.
—No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan.
Turunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua hyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa kun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi ensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan punaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen hämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän enemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten ilmoitti:
—Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi, miksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu.