Silmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän luuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan tuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan.
Puhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen sitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja huonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa olevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan selittämättä, kuka sen haltija on.
—Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei enää muuta osannut.
—Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti.
—Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne mielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna.
Anna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo sanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän sänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti siellä:
—Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää.
—Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä se, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en puhutellakaan noiden kutos-sulhasten.
—Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos.
Tuumikaat asiansa, minä katselen valmista.
Vaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole morsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut mitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin pahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa lomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa.