—Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on itkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi, niinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi vedellä ja ole niinkuin ihmiset.
Isän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua, tai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti tottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen velttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain toivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se on. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään, varsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä.
Iltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna kaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä toisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen istui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut lähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti pikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili.
—Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat työnsä.
—Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja vihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se, että tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon minulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa en vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo mieheksi.
—Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin. Vaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin että pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä talvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa.
—Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen.
—Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että kävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa.
—No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen ja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan puhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on oikein kysymyksessä.
Sulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja sen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja. Pidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli rahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja Venäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat, eikä niitä muilla ollutkaan.