—Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi.—
Pitäisikö siihen minun jotain sanoa.
—Sitä tässä toivottaisiin.
—No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Minä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla käynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en siihen osaa.
Niillä puheilla hän erosi ja meni heinään.
Vieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista lupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta sepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja neuvoi paikalla menemään pois.
—Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä kantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on parasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas.
—No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu.
—Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa.—Ne lupaukset pian unohtuu.
—Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele, mikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin.
—Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle.