—Jako et huoli kihloja?
—En.
—Ota ilman suotta.
—En suottakaan.
—No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan.
—En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan, etteivät kelpaa sitten kellekään.
—Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon.
—Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa.
Nämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä yhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan, täytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän yksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi olla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä välipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo. Puhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna Liisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen vaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi juoksennellut pohjetta pitkin.
Sulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse kantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä mennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta viikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko vieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta avuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi.