—Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat tarvita.
—Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää täällä.
Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen… Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli hypätyitä ja sivu mentyjä.
Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana, pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen kamariin.
—Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä, josta osaa havahtua.
Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan.
Malinen katsoi karsaasti.
—Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa juotella.
Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:
—Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.
—Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.