Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja, jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään. Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä silmistä raplattavan alas suuria karpaloita.
Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä ottaessa.
—Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?
Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli. Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut pyrkiä paremmaksi.
Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija, kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.
Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat, mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona, mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina. Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on luoja hänelle sallinut…
* * * * *
Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.
—Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.
—Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.