—Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.
—Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa. Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt minun muassani.
—Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.
—Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas olevan.
—Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.
—Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen.—Laittaa sitten hakemaan, jos äitisi yhä huononee.
Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan. Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.
Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani… Tokkohan lienee Aatu vielä kotona … mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi… Mitähän isä tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä… Se on jo seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin syytäni, kun… Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen kerran … voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin…
Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja luulot.
* * * * *