Se oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski vain omaa junnataan.
—Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki parempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon, vaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli. Minä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin viimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin halpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko tässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon tilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan istua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon?
Anna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei tullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja siitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen aloilleen nukkui.
VI.
Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin. Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.
—Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen jo kerran suoraan Anna Liisalle.
—Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.
—Sinä taidat salata sen juontia.
—En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.
—Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli ähkäen.—Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on nytkin?