Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse ollut katsomassa.
Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä. Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.
—Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna
Liisa.
Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.
—Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle unohtua.
Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että se on johonkin syyllinen.
—Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa kauhistuneena.
—Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku, josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.
Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat virtanaan juosta.
—Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?