—Etkö muka usko minua, sanoi Malinen.—Ei suinkaan se vanhempi rosvo ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia. Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi, joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen rosvo-yhtiön.
Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa käytöstä.
—Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen.—Antaisit selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja paikalla.
Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen syylliseksi niin äidin kuin isänkin.
—Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun kielletään, niin se olisi… Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta aloilleen!
Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:
—Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla rauhassa.
Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet seisautti, ettei kuin edessä karjui:
—Sinullako, s——n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja suojella.
—Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.