—Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta ja pojalle annan selkään.
—Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin.—Tässä talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.
—Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.
Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli kerrassaan loppunut.
VIII.
Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen saavansa.
Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita, toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin poika arasti ja salaa katsahti.
—Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.
Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä äänettöminä.
—Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti nyytin kädestään.