Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.
—Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.
Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.
—Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?
—En tiedä, sanoi poika hiljaa.
—Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa. Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi kukkarosta… Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta kaikki.
Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.
—Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.
Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.
—Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta kysymään.