—Isä kielsi kovasti.
—Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen. Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista pahennuksista?
—Minä pysyn.
—Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.
He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän näköisiä.
Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma selkeni pakkaseksi.
—Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.
—Ei tuo hyvin.
Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun käteen. Itseään sanoi janottavan.
—Heitä lakki pois syödessä.