—… Tämän palkan minä olen saanut lapsestani, kun sitä elätin ja opetin. Ihmisyyteen ohjasin, opetin, jonka osasin, vaan se oli kirottua työtä. Parempi, jos en mitään neuvonut… Vävyn sain yhtä katalan. Yhdessä ne sitten minut pettivät ja saattoivat mieron jalkoihin… Minä autoin heitä elämään ja autoin niin paljon kuin voin, sen tietää jokainen. Kukaan ei saata sanoa että minä itse olisin syypää, minä tein aina oikein, vaan ne tekivät minulle——
Hän uupui. Kasvot yhä kalpenivat ja silmistä näkyi outo kiilto. Rovasti sen huomasi ja kävi rauhattomaksi.
—Taitaa olla teidän turhaa kertoa minulle perhesuhteistanne, sillä minä en ole tullut niitä kuulemaan, sanoi rovasti.—Ja sitä paitsi, teillä ei taida olla pitkää aikaa, niin että eiköhän tarvitsisi ajatella, onko sielunne synnitön Jumalan edessä, eikö tuomiopäivä tule teitä peljättämään?
Vähän aikaa oli hiljaisuutta. Kysymys teki masentavan vaikutuksen sairaaseen. Syytösajatukset taisivat laimeta. Vaivalloisesti aukenivat huulet sanoihin:
—Miten lienee … annoin minä .. kerran … sille lapselle … lieneekö se … en…
Suu vääntyi itkuun. Leuka värähteli muutamia kertoja, jota mukaa pää nytkähteli taaksepäin. Ne olivat viimeisiä henkäyksiä. Silmänurkkiin kohosi suuret vesikarpalot ja levisivät sitten sammuneelle teräselle.