—Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa.
Hän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama ruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä poistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee sitä, että koto ja hoito on vieraalta.
Ennen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli heti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä seinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat olivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä mielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan papin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen?
Illan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen ja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa. Rovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen asetetulle tuolille.
—Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti.
—Eipä ole hyvää vointi, sanoi Malinen.
—Jaa'a, te olette jo minun ikäiseni ja teille on tapahtunut maailmassa
Jumalalta kaikenlaisia koetuksia.
Malinen näytti kokoovan voimia puhuakseen. Hän sai sisällisen halun puhua, vaikka ei oikein jaksaisikaan ja vaikka sanat tahtoivat voimain puutteessa kurkkuun takertua.
—Kelvottomain ihmisten tautta minä olen saanut kärsiä, aloitti hän. Toisen katon alla nyt asun, kuin kerjäläinen. Armoissaan hoitavat syrjäiset… Semmoiset vanhat päivät minulle on kasvattini laittanut.
Anna Liisa oli tullut talon emännän suojaan, lähelle isänsä sänkyä, mutta hiipi nyt uunin suojaan itkemään ja kuunteli, kuinka kanne jatkuu.