—Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja hommata.
—Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo syödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa.
—Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan.
Emäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan toistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä vantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana enteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä, jotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä huoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan:
—Ettekö te haluaisi puhutella pappia.
—Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi
Malinen.
—Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä pappia käyttää, selitti emäntä.
—Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän hevosettomuuttaan, kuin papintarvista.
—Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia.
Emäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna Liisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan ulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät. Omin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös. Työläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta kouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi kärsimättömyys ilmestyä.