—Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja nimittelemässä, harmitteli Laara.
—Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.
—Niin se on, vahvisti Laara,—ei sitä näy ennättävän. Minullakin on ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.
—Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.
—Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi
Laara.
—Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?
—Ei. Se olisi vain semmoinen hame.
—Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?
—Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja tikata täkin tapaan.
—Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta.—Onhan kaikkia tarpeita?