Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen siitä puhumaan.
—No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän isäänsä.
—Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.
—Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin.—Parempi olisi, jos ottaisitte jonkun vanhemman ihmisen.
—Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä.—Osannee tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin pääseehän tuosta vuoden päästä.
—Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä olette, ennusteli toinen yhäkin.
Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt lähteä peruuttamaan.
Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita. Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.
—Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat minusta? kyseli Laara kahdenkesken.
—En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.