—On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen joukossa.
—Onhan niitä, myönsi toinen.—Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.
—Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun kotiseuduilta.—Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä, eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.
—No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että alkaa oma ahneus tulla.
—Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä pari poikaa kotipaikallekin.
Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön. Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.
IV.
Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde yletti katon harjoihin asti.
Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia. Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti, miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä lailla vielä hyvän aikaa.
Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa, joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla, miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.