—Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja siirtyen lähemmäksi seinää.
—Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas.—Anna pois.
Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa. Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja nujua jatkui kotvaksi aikaa.
—Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua, kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.
—En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä.—Mutta kyllä minä toisella kerralla paremmin.
Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta, eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan ollut.
* * * * *
Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on. Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan, josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä. Kuinka erinomaisesti se käveli … miten tukeva ja soma se oli, katsoipa miltä kohti hyvänsä… Tuo leuka … entä nuo salasta katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan mihinkään… Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli kumma, ettei tuota ennen huomannut…
Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi Tuomas omilla kasvoillaan kostutella.
Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.