Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.
Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.
—Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.
—Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi poispäin.
—Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.
Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.
—Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen sanojaan.—Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin, että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli, se on nyt sillä lailla se.
—Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli Laara.—Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä salli, niin ei leikitä vasta.
—Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä annan eron tulla.
Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein kuulumattomasti sanoi: