—Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.
—Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.
Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.
—Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa.—Nyt ovat paperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon Tuomas vaikka mitä konstia.
Laara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut mitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä solvausta.
—Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen nyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä paitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä minä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.
—Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut, lohdutteli isäntä.
—Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen mieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.
—Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.
Tuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin palatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi ottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun siinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut hänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei se siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa viikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.