Häidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat, etteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran omaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.
VI.
Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt edistyivät hitaasti.
Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan väliä, meni miten meni.
—Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin takein käteensä.
Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi mies virkkoi:
—Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.
—Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.
—Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.
—Jospa lienen ollut.