—Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään, houkutteli isäntä.
—Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.
—Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.
—Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua, muisteli Tuomas.
—Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.
—Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas.—Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa muualta.
—Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.
—Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas lähtemään.
—Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle osalle, jos sitä pelkäät.
—En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.